Neil Hardwickin paljastuskirja Poistetut kohtaukset ravistelee totuuksia ja särkyneitä unelmia

Muistatko Neil Hardwickin? Sen humoristisen englantilaismiehen, joka toi suomalaisiin olohuoneisiin Reinikaisen räävittömän huumorin ja televisiomaailman lämpimän sarkasmin. Aina se hymyilevä ohjaaja, vieras tässä maassa mutta sydämeltään jotenkin niin kotonaan. Jos olet ajatellut hänen elämänsä olleen yhtä mutkatonta kuin hyvä slapstick-kohtaus, saatat hätkähtää siitä, mitä hänen kulissinsa taakse kätkeytyy.

Nyt Hardwick itse astuu näyttämölle – mutta ei enää roolissa, vaan täysin paljaana. Hänen uusi muistelmateoksensa Poistetut kohtaukset ei ole perinteinen elämäkerta. Se on rehellistä, paikoin raastavaa kertomusta ihmisestä, joka rakasti, petettiin, eksyi ja jollain tavalla löysi tiensä takaisin itsensä luo. Se on enemmän kuin rivi menneitä tapahtumia: se on kuin intiimi keskustelu ystävän kanssa kello kahden yöllä – kun kaikki teeskentely on jo kaatunut lattialle punaisten viinilasien mukana.

Hardwick kertoo pitkään jatkuneesta avioliitosta, joka ulospäin näytti eheältä, mutta jonka sisällä asui hiljaisuus ja säröt. Hän kuvailee vaimoaan – juristi, jonka nimi jätetään hämärän verhoon – kuin roolia, joka ei koskaan täysin soveltunut käsikirjoitukseen. Melkein heti vihkivalojen jälkeen suhde alkoi rakoilla. Ja rakkauden rytmistä tuli epävakaa, toistuva kuvio, jossa uskottomuus ei ollut hairahdus, vaan lähes järjestelmällinen osa arkea.

”Kolme miestä viikossa?”, Hardwick kysyy uskomattomassa vaiheessa tarinaa, kun asiat todella ryöppyävät pinnan alta näkyviin. Vaimo vetosi 70-luvun feminismiin – siihen, että oli naisten aika ottaa oma seksuaalisuutensa haltuun. Mutta Neil jäi seisomaan keskelle murenevaa maisemaa, jossa rakkauden kieli tuntui vieraalta, ja ainoa tuttu oli se tunne, kun asiat jäävät sanomatta.

On helppo kuvitella hänen olleen sivusta seuraaja – kuin näyttelijä, jonka kohtaukset on jätetty leikkaushuoneen lattialle. Mutta mitä enemmän Hardwick kirjoittaa, sitä selkeämmäksi käy: hän ei vain ollut roolissaan jumissa, vaan haki kuumeisesti tietä ulos. Hän yrittää ymmärtää, mihin kaikki muuttui. Ja ennen kaikkea, miksi hän jäi – liian kauaksi aikaa.

Itseironian voima

Mutta kirjasta ei tule säälipäiväkirjaa. Päinvastoin. Se, mikä tekee tarinasta niin voimakkaan – ja kyllä, hetkittäin myös ristiriitaisen – on Hardwickin taito kääntää tuska pisteliääksi itseironiseksi huumoriksi.

Siinä on se tuttu sävy, jolla hän kirjoitti tv-sarjansa – mutta nyt käännettynä sisäänpäin. Välillä kieli on pelkistetyn terävä, kuin Harold Pinterin draamasta.

Dialogi ei ole pitkää, mutta painavaa:

• ”Niitäkö siis oli vain yksi?” mies kysyy.
• ”Jep.”
• ”Muihinko ei liittynyt painolastia?”
• ”Jep.”

Puhdasta tunnetta riisutussa muodossa – sellaista, joka menee suoraan ihon alle.

Ei draamaa draaman vuoksi

Poistetut kohtaukset ei syyttele. Se ei tuo esiin draamaa vain shokkivaikutelman vuoksi. Se näyttää, millaista on olla ihminen, joka yrittää ymmärtää toista, ja samalla pitää oman päänsä kasassa. Se on myös ikkuna aikaan, jolloin avioliitto nähtiin velvollisuutena enemmän kuin valintana – ja seksuaalinen ”vapaus” saattoi kätkeä alleen halun vain paeta jotain sietämätöntä.

Hardwick ei silti säästele itseään. Hän tunnustaa omat harhailunsa, ääneen lausumattomat pelkonsa ja sen, että hänkin eksyi. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuu aidolta. Koska se ei ole kertomus täydellisestä ihmisestä, vaan sellaisesta, joka yritti parhaansa – ja epäonnistui.

Lopun lohtu

Lopulta, kaiken jälkeen, kirja jättää jälkeensä oudon lohdun. Elämä voi paiskoa päin naamaa ja silti siitä voi versoa kirjoitus, joka koskettaa. Ehkä juuri siksi, että tuska on läpikäyty, ei vain kerrottu.

Seuraavan kerran, kun Reinikaisen uusinta pyörii tv:ssä, saatat katsoa sitä eri silmin. Ehkä mietit, mitä kaikkea sen käsikirjoituksen taustalla kasvoi. Koska nyt tiedämme: osa repliikeistä jäi silloin sanomatta. Mutta Neil Hardwick sanoo ne nyt – viiltävällä vilpittömyydellä, jota vain vuosien hiljaisuus voi kantaa.

Ja juuri se tekee Poistetuista kohtauksista sellaisen lukukokemuksen, josta puhutaan vielä pitkään kahvipöydässä – ystävän ääni väristen ja vilpitön huokaus perässä: “En tiennyt.”