Donald Trump paavina Absurdin kuuloisen idean taustalla on tuttu halu legendaarisuuteen
Kuvitellaanpa hetki maailma, jossa Donald Trump vetäisee valkoisen kaavun päälleen, käärii kultaristin kaulaansa ja astelee Pietarin aukion parvekkeelle lausumaan ensimmäisen siunauksensa paavina. Absurdia? Ehdottomasti. Mutta ei niin absurdi ajatus, ettei Trump olisi jo leikitellyt asialla itse.
”Haluaisin olla paavi.” Nämä sanat eivät tulleet koomikolta tai satiirisesta meemistä, vaan suoraan Trumpin omilta huulilta – ja ilman huumorin kevennystä. Tilanne tapahtui paavi Franciscuksen hautajaisten jälkipäivinä, kun toimittajan kysymys kääntyi seuraavaan paaviin, ja Trump vastasi tuttuun tyyliinsä: “Minä.”
Tuossa hetkessä maailma nyrjähti hieman sijoiltaan. Se oli jälleen kerran yksi niistä tilanteista, jotka tuntuivat enemmän David Lynchin ohjaamalta jaksolta kuin todellisuudelta.
Kyseessä ei ollut pelkkä letkautus – ei ainakaan Trumpin mittapuulla. Hänen esiintymisensä, sinisessä puvussa hautajaistunnelmissa, virne huulillaan, huokui samanlaista itsevarmuutta kuin showmies, joka tietää tarkalleen, missä valo osuu parhaiten.
Realismi vastaan retoriikka
Totuus kiteytyy kuitenkin kylmästi: paaviksi voi nousta ainoastaan katolinen, pappisvihitty mies. Trump ei ole koskaan ollut katolilainen, eikä hänen uskonnollinen elämänsä ole noussut pyhimysmainen päiväkirjamateriaaliksi. Hänen läheisin kontaktinsa uskontoon lienee vuodelta 2020, kun hän julisti “kunnioittavansa kaikkia uskontoja” – toteamus, joka unohtui nopeasti marmorilattioiden kiiltoon Trump Towereissa.
Näytelmä jatkuu
Mutta koska kyseessä on Trump, todellisuus ei estä tarinaa. Ennen kaikkea, hän ei halua vain virkaa – hän haluaa olla ikoni, valokeilan ikuinen keskipiste. Kuvittele seuraavat elementit yhdessä:
- Kardinaalin vakavuus
- Broadwayn säihke
- Populistinen ulosanti
- Provokaation taide
Yhdessä ne synnyttävät narratiivin, jolle tuskin löytyy vertailukohtaa maailmasta tai kirkosta.
Toinen ehdokas – vai strategia?
Mielenkiintoinen käänne Trumpin kommentissa oli viittaus New Yorkin kardinaali Timothy M. Dolaniin. Tämä ei vaikuta sattumalta, sillä Dolan tunnetaan konservatiivisuudestaan ja hänen yhteytensä republikaanisiin tilaisuuksiin on dokumentoitu. Trumpin nosto oli poliittisesti varautunut, lähes taktinen – ikään kuin muistutus, että “jos en minä, niin ehkä hän.”
Trump – kulttuurin dynamiittimies
Trump ei ole vain poliittinen hahmo. Hän on kulttuurinen ilmiö, joka toimii meemien, otsikoiden ja WTF-puheiden voimalla. Hänen lausuntonsa ei ehkä ollut vakavissaan esitetty, mutta sen kulttuurinen painoarvo rakensi jälleen uuden momentin hänen persoonastaan – sellaisen, jossa historiaan pääsy ei kulje perinteistä portaikkoa pitkin, vaan loikkaa suoraan spektaakkelin kautta.
Viimeinen näytös?
Lopulta tämä “Trump paavina” -ajatus on luku lisää siihen surrealistiseen saagaan, jota hän itse ohjaa ja tähdittää. Se on viihdettä, mutta samalla peili niille haluille, jotka ajavat hänen toimintaansa: valta, huomio, tarinallisuus.
Kun seuraava kausi alkaa – vaikkapa Sikstuksen kappelista ja huipentuu MAGA-kuoroon – tiedät olevasi keskellä episodia, jota maailma ei unohda.
Ja jos tämä tuntui hurjalta, odota vain, kun kuulet mitä tapahtui Taylor Swiftin ja Matty Healyn välillä. Tilaa uutiskirje – sekin tarina on kaikkea muuta kuin pieni.
