Elias Kaskinen selätti unettomuuden ja lääkekierteen hengityksen avulla – koskettava selviytymistarina

Kuvittele hetki: jos joku sekoittaisi samaan shakeroon ripauksen Joaquin Phoenixin säröistä herkkyyttä, suomalaisen artistin sielukkuutta ja mindfulness-ohjaajan seesteistä määrätietoisuutta, siitä syntyisi vuoden 2024 Elias Kaskinen. Mies, joka on kulkenut suorastaan elokuvallisen matkan läpi unettomuuden, lääkekoukkujen, toivottomuuden ja sieltä hiljalleen takaisin – ei ehkä auringonpaisteeseen, mutta ainakin pimeään huoneeseen, jossa uni vihdoin tulee.

Kaskinen, joka tunnetaan kaihoisasta äänestään ja rehellisistä sanoituksistaan, avautuu nyt syvemmin kuin koskaan podcastissa Selvin päin, jota luotsaa Hanna Tikander. Tällä kertaa ei puhuta uudesta levystä tai rakkaudesta – vaan siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen lakkaa nukkumasta. Siis oikeasti. Viikoksi.

”Valvoin yli 100 tuntia putkeen. Työkyky meni,” Kaskinen kertoo rauhallisesti, kuin puhuisi kadonneesta kitarapedaalista.

Mutta tämä ei ole taiteilijan glorifioitu tunnustus elämän rajamailta. Tämä on kertomus tilanteesta, jossa unettomuus ei ole enää tilapäinen vaiva, vaan pysäyttävä, kokonaisvaltainen kriisi. Siinä ollaan syvällä. Ja lääkkeitä kirjoitetaan – bentsodiatsepiineja, kyllä vain. Samoja lääkkeitä, joiden käytön tarinat Hollywoodissa päättyvät usein kyyneliin. Niitä tuli Kaskisellekin, pieniä määriä, mutta tarpeeksi hämärtämään rajaa valveillaolon ja tokkuran välillä.

Mitä sitten, kun lääkkeetkään eivät enää toimi?

Sitten näyttäytyy uusi hahmo, kuin yllättävä käänne draamassa: ukrainalainen lääkäri, jonka sanat iskevät kuin jääkylmä suihku totuutta.

”Jos et tätä lopeta, niin sulla ei ole lähimuistia nelikymppisenä.”

Se riitti. Kaskinen päätti lopettaa lääkkeet – kaikki tai ei mitään -asenteella. Tässä vaiheessa elämä on joko pysäytettävä tai pelastettava. Hän valitsi jälkimmäisen.

Unitutkimukset paljastivat, että hänen elimistönsä ei edes nuku öisin niin kuin pitäisi – sydän ja verenpaine porskuttavat edelleen lavalle menon vireessä, vaikka pitäisi olla jo REM-unen syleilyssä.

Uusi alku alkaa hengittämällä

Se, mikä ennen kuului arkeen – nukahtaminen – muuttui tavoitteeksi. Ja Kaskinen alkoi rakentaa uusiksi koko suhtautumistaan uneen, kehoon, mieleen. Apuna ei ollut uusi lääkeresepti, vaan hengitys: neljä sekuntia sisään, neljä pidätys, neljä ulos. Tätä kutsutaan nimellä box breathing. Samaa tyyliä käyttävät erikoisjoukot. Nyt myös Elias Kaskinen.

Hänen uusi rutiininsa sisältää:

• Viisi meditaatiohetkeä päivässä
• Piikkimatolla makoilua
• Kehon kuuntelua ja tietoista rauhoittumista

Hirveältä kuulostaa, eikö? Mutta kun Elias puhuu siitä nyt, se ei kuulosta hihhuloinnilta. Se kuulostaa mieheltä, joka päätti selvitä. Eikä enää itsensä vuoksi – vaan elääkseen.

Kohti hiljaista elokuvallisuutta

Tarinan kaari on kuin hyvin kirjoitettu elokuva: kriisi, putoaminen, hidas nousu. Mutta sen suureelliset twistit vaihtuvat hiljaisiin hetkiin. Siihen, kun huone pimenee, ja Elias Kaskinen vetää syvään henkeä – ei lääkkeen voimalla, vaan omallaan.

Ei mennyt takaisin vanhaan. Eikä tarvitsekaan.

Viimein, makuuhuone ei ole enää taistelukenttä. Se on turvasatama. Ja uni ei ole pakotettua pakoa – vaan ansaittua lepoa. Siitä ei ehkä synny radiohittiä, mutta jos jostain löytyy toivoa nykypäivän kuormittuneelle ihmiselle, niin tästä.

Valot himmenevät. Jazz soi jossain taustalla. Kaskinen hengittää ulos.

Ei pillereillä. Vaan nelosella.

Ja kyllä – tämä tarina jatkuu. Jos ei seuraavassa podcast-jaksossa, niin ainakin seuraavassa levossa.