Elina Knihtilä rikkoo rajat uudessa elokuvassa – Sahtia, särmää ja suoraa toimintaa valkokankaalla
On elokuvia, jotka huvittavat – ja sitten on 100 litraa sahtia, elokuva, joka räjäyttää perinteet ja repii katsojan huutonauruun. Teemu Nikin ohjaama teos murtaa kaavoja erityisesti pääosansa ansiosta: Elina Knihtilä ei näyttele perinteisesti, vaan heittäytyy totaalisesti rooliinsa – tällä kertaa sahtia siemailevana Pirkko-hahmona.
Rajoja rikkova päähenkilö
Knihtilän roolisuoritus ei ole pelkkää pintaa – se on röyhkeän aitoa, vähän likaista, inhimillistä ja huutavan näkyvää. Pirkko marssii valkokankaalle sellaisella voimalla, että italialaiset katsojat elokuvan Rooman-näytöksessä jäi haukkomaan henkeään.
- Hahmo ei ole siloiteltu
- Käytös ei ole “sopivaa”
- Tunteet eivät pysy hiljaisina
Ja juuri siksi se toimii. Italialaisyleisö sai uuden perspektiivin siihen, miten nainen voi olla pääroolissa – rohkeana, näkyvänä, epätäydellisenä. Kommentti “kukaan nainen Italiassa ei tekisi tällaista roolia” tiivistää kaiken: puhutaan kulttuurien törmäyksestä, mutta ennen kaikkea ennakkoluulojen murtamisesta.
Suomalainen näkymä naiseudesta
Elokuvan maailma tuntuu suomalaiselle yhtä kotoisalta kuin lenkkarit pitsimekon alla. Knihtilän ja Pirjo Longan roolit Pirkko ja Taina eivät pyri miellyttämään – he ovat kaistale elävää ja rosoista historiallista nykyhetkeä.
- He eivät mahdu perinteisiin muotteihin
- He eivät pelkää elämää tai sen irvokkuutta
- He edustavat vaihtoehtoa Hollywood-ikääntymisnarratiiville
Kun yli viisikymppiset naiset nähdään yleensä sivurooleissa tai staattisina hahmoina, Knihtilä ottaa pääroolin haltuun kuin Bette Davis täydessä vaarassa. Ei tyynenä enkelinä, vaan elävänä, rujona ja riemastuttavana.
Kulttuurinen kysymys: saako nainen olla liikaa?
Elokuvan ytimessä piilee iso kysymys: miksi nainen joutuu valitsemaan joko hillittynä olemisen tai näkymättömyyden? Pirkko-hahmo rikkoo rajat ja antaa luvan olla groteski, haavoittuva ja äänekäs – siis inhimillinen. Se on radikaali ajatus, vaikka sen ei pitäisi olla.
Miesten vastaavia tarinoita on nähty elokuvissa kyllästymiseen saakka – ne eivät kohahduta. Mutta kun nainen tekee saman, syntyy jotain enemmän. Samalla syntyy kysymys, miksi se on niin harvinaista: miksi naiseuden rajat ovat yhä niin tiukat?
Knihtilä ilmiönä – vai silti vain taiteilijana?
Italiassa Knihtilästä puhutaan jo melkein kulttuuri-ikonina, mutta itse hän suhtautuu saavutuksiinsa arkisemmin. Palkinnot eivät muuta elämää, vaan huoli seuraavasta työstä säilyy. Siinä nöyryydessä piilee hänen kiehtovuutensa: se, ettei hän pelaa samanlaisilla säännöillä kuin muut.
Hän ei maalaile täydellisyyttä, vaan kulkee kohti totuutta – oli se sitten sameaa, sahtintuoksuista tai särmäistä. Juuri tämä rehellisyys saa Knihtilän roolit särkevän lähelle katsojaa.
Tarvitaan tiarat ja verkkarit
Vaikka moni näkee Knihtilän jo suomalaisen elokuvakapinan kasvona, hän itse fantasioi prinsessaroolista – ei kuitenkaan perinteisestä. Hänen prinsessansa tiara saa olla vinossa ja verkkarit jalassa. Ja juuri se tekee ajatuksesta kiinnostavan.
Rooli kerrallaan Knihtilä osoittaa, että naisen ei tarvitse mahtua mihinkään muottiin. Hän saa olla sankari, skandaali tai molempia – mutta ennen kaikkea oma itsensä.
Ja jos sen voi tehdä hörppien sahtia valkokankaalla, vielä parempi.
