Erika Vikman ja Euroviisut 2025 – Miksi Suomi käänsi selkänsä rohkeudelle ja loistolle

Basel, Sveitsi – Ah, Euroviisut. Se on se paikka, jossa maat kisaavat lauluin, paljetein ja persoonallisuuksin. Jokainen lähettää lavalle parhaan edustuksensa: kulttuurinsa, tyylinsä, identiteettinsä kiteytymän. Ja sitten on Suomi – maa, joka vuonna 2025 teki jotain, mikä tuntui enemmän selän kääntämiseltä kuin kannustamiselta. Erika Vikman seisoi kansamme puolesta Euroviisulavalla – mutta missä oli kansa?

Tämä tarina ei ole vain yhdestä show’sta tai lateksipuvusta. Tämä on tarina artistista, joka uskalsi olla oma itsensä – ja maksaa siitä yksinäisyyden hinnan.

Diskokuningatar ilman hovia

Erika Vikman – Suomen diskokuningatar, joka ei koskaan pyytänyt anteeksi, eikä pidäkään. Hän voitti UMK:n täysin omilla ehdoillaan:

• tehokkaalla biisillä
• voimakkaalla äänenpainolla
• voimakkaalla visuaalisella julistuksella

Hän poseerasi mediassa mustassa, kiiltävässä asussa kuin suoraan Cherin wardrobe trailerista. Ja kuinka reagoimme? Etsimme lähimmän moraalipaniikkivaihteen ja heitimme sen päälle.

Peilit ja pelot

Sosiaalinen media kihisi kritiikkiä. ”Mitä lapset ajattelevat?” kysyttiin vakavalla äänellä, aivan kuin se olisi ollut ainoa asia väliä. Mutta oliko tässä oikeasti kyse lasten silmien suojelemisesta? Vai siitä, että suomalaisia hätkähdytti, kun joku meistä ei suostunut piiloutumaan?

Erika ei tullut olemaan söpö tai hiljainen – hän oli iso, rohkea, räiskyvä. Ja sehän monelle suomalaiselle on liikaa.

Ylistystä ulkomailta

Samalla kun kotimaassa naputeltiin sormea pöytään ja mutistiin puhdetöiden lomassa, muualla Euroopassa Vikman otettiin vastaan seisovin aplodein. Sveitsiläisessä lehdistökeskuksessa ulkomaiset toimittajat hurraavat seisaaltaan. Ruotsin Aftonbladet kirjoitti hänen esityksestään ylistäviä sanoja:

• “voimaa”
• “seksuaalisuutta”
• “rohkeutta”

Nehän ovat juuri niitä asioita, joista me Suomessa puhumme paljon – mutta joita emme oikein vielä osaa kohdata, jos ne tulevat omalta takapihalta.

Helpompi naapuripenkki

Ironian suolaa haavoille tuo se, että samaan aikaan moni suomalainen alkoi avoimesti kannustaa Ruotsia – kyllä, Ruotsia! Ja vieläpä suomenruotsalaista KAJ-yhtyettä, joka esitti humoristista a capella -numeroa. He olivat “helpompia niellä”, kuulemma. Ei liian näytteleviä, ei liian paljastavia. Toisin sanoen, ei liian kaikenlaista.

Yksinäinen lavalla

Vikman puolestaan kertoi ruotsalaiselle medialle tunteneensa olonsa yksinäiseksi Eurovision-matkansa aikana. Miettikää sitä hetkeä: olet lavalla, valokeilassa, edustat maatasi kansainvälisessä spektaakkelissa – ja tunnet olevasi yksin. Ei hurrausta somessa, ei vilpitöntä ylpeyttä kotimaasta. Ainoastaan hiljaisuus, joka tuntuu kovalta.

Nolo peilikuva

Ja kyllä, se on meille kollektiivinen nolo paikka. Emme epäonnistuneet siksi, ettei Erika olisi ollut hyvä – hänhän oli loistava. Me vain emme olleet hänen rinnallaan.

Tähdeksi ei tulla vain kyvyillä, siihen tarvitaan yleisöä, joka seisoo mukana. Me katselimme taka-alalta ja kohdistimme katseemme naapuripenkkiin, koska siellä hymyiltiin hillitymmin.

Me itse

Jos Suomi haluaa oikeasti menestyä Euroviisuissa – tai ylipäätään viedä maailmalle jotain ainutlaatuista – on meidän opittava seisomaan niiden rinnalla, jotka eivät suostu häivyttämään itseään. On opittava rakastamaan niitä, jotka eivät pyydä anteeksi – eivät kirkkauttaan, eivät ääntään, eivät asujaan.

Tähdet eivät loista yksin

Uutinen sinulle, hyvä suomalainen: kukaan ei synny tähdeksi yksin. Mutta kyllä he voivat sammua yksinäisyydessä.

Erika Vikman ei tullut pyytämään lupaa olla. Hän tuli näyttämään, että suomalaisuudessa voi olla glamouria, voimaa ja ylpeyttä. Meillä oli kaikki mahdollisuus loistaa mukana. Mutta me… kävelimme ulos ovesta.

– Karla Kettunen, viihdetoimittaja (ja totuuksia pelkäämätön peili)