Esa Pakarisen salattu puoli – Totuus naurun takana koskettaa syvältä
Kun suomalaiset ajattelevat Esa Pakarista, monille nousee mieleen tuttavallinen kasvo: Pekka Puupää, pipopäinen veijari, jonka leveä hymy ja rillumarei-energia värittivät valkokangasta vuosikymmenten ajan. Mutta kameravalojen sammuessa ja katsomon hiljennyttyä, esiin astui toinen Esa – hiljaisempi, vakavampi ja oman hymynsä takana piilotteleva mies.
Esa Pakarinen – kansan viihdyttäjä ja yksityinen pohdiskelija
Esa Pakarinen lunasti paikkansa suomalaisen elokuvan historiassa monimuotoisella lahjakkuudellaan. Severi Suhonen ja muut koomiset roolit veivät hänet pohjoisen kiertueilta kansan sydämiin. Kuitenkin tämä karismaattinen viihdyttäjä jakoi elämänsä kahteen erilliseen maailmaan:
- Lavalla: energinen, iloinen, hupaisa hahmo
- Siviilissä: vetäytyvä, hiljainen ja usein väsynyt mies
Esa Pakarinenin elämää määrittivät ristiriidat. Hän oli naurattaja pakon edessä – ei siksi, että unelmoi näyttelijän urasta, vaan koska pula ja sota-aika tekivät komiikasta keinon selvitä.
Komiikka syntyi kivusta – ja pakosta
Pakarisen lapsuus oli karu, ja sota merkitsi paitsi taistelua hengestä, myös inhimillistä kriisiä, josta kumpusi hänen taiteensa raaka rehellisyys. Artistin omien sanojen mukaan:
”Nälästä se lähtee.”
Tämä ei ollut vain sanaleikki tai liioittelua. Pakarisen huumori syntyi tarpeesta muuntaa tragedia tragikomiikaksi, synkissä hetkissä kyteväksi nauruksi. Tämä teki hänen työstään koskettavaa, aitoa ja arvostettua.
Myöhäinen menestys ja kaksijakoinen julkisuus
Esa ei loistanut parrasvaloissa nuorena. Vasta nelikymppisenä hän löysi vahvuutensa – itsensä hyväksymisestä, omasta uniikkiudesta ja itselleen nauramisen taidosta. Tästä syntyivät hahmot, joiden kautta suomalaiset jakoivat iloa ja tuttuutta keskenään.
- Pekka Puupää – elokuvien veijari, sympaattinen säheltäjä
- Severi Suhonen – koominen lavahahmo hampaineen ja hattuisineen
Haasteet eivät kuitenkaan loppuneet menestykseen. Nopeatahtinen tuotanto, esiintymisten ketju ja muuttuva viihdemaailma kuluttivat Pakarista. Televisioaikakauden myötä tanssilavat hiljenivät, ja yhtäkkiä ei ollutkaan selkeää paikkaa sinne, missä ennen oli loistettu.
Viimeinen aplodi – ja perintö
Pakarinen ei katkeroitunut. Hän jatkoi esiintymisiään, usein vaatimattomissa puitteissa ja roolihahmonsa takaa kurkistaen. Se, mitä ihmiset näkivät, oli nauru. Se, mitä Esa tunsi, oli usein toista.
Hänen kuollessaan vuonna 1989 valtio maksoi hautajaiset – pieni, mutta syvä kunnianosoitus. Hiljainen kiitos miehelle, joka antoi meille unohtumattomia hetkiä. Hän oli enemmän kuin julkisuuskuvansa; hän oli taistelija hiljaisuudessa, ammattilainen, joka antoi meille hymyn silloin, kun itsellään ei sellaista ollut.
Miksi muistamme hänet yhä?
Esa Pakarinenin jättämä jälki on kahden maailman risteyksessä. Näyttelemisen ja todellisuuden. Itkun ja naurun. Hän ei ollut pelkkä näyttelijä – hän oli symboli suomalaisesta sitkeydestä ja siitä tavasta, jolla sielunpalaset muovataan viihteeksi.
Ehkä juuri siksi hän elää muistoissamme. Ei sen vuoksi, mitä hän esitti, vaan siksi, mitä hän sai meidät tuntemaan.
