Kristiinankaupungin viisunuket hurmaavat – käsintehtyä popkulttuuria kierrätysmateriaalista

Kuvittele pieni merenrantakaupunki, jossa historia kuiskii kivijaloista ja koivujenkin varjot tuntuvat tuntevan paikkansa ajan virrassa. Sitten kuvittele, että sinne, kadun varteen, ilmestyvät joka kevät Suomen Euroviisuedustajat – nukkina.

Kyllä, luit ihan oikein. Tervetuloa Kristiinankaupunkiin, missä keväisin käynnistyy yksi erikoisimmista ja rakastettavimmista hulluuksista, joita tämä maa on synnyttänyt. Taustalla on kaksikko nimeltä Maarit Koivuluoma ja Noora Niinisalo, jotka käyttävät vanhoja tyynyjä, muovipusseja ja kierrätysmateriaalia rakentaakseen oman versionsa Suomen viisuhistoriasta – nukkemuodossa. Ja lopputulos? Jotain aivan muuta kuin tavallinen askartelu. Enemmän taideinstallaatio kuin piparipurkkiin kadonnut iltapäivä, tämä projekti on Suomipopin ja tee-se-itse-fanituksen hillitön ylistys.

Tänä keväänä: lateksidiivoja ja farkkushortsi-legendoja

Kävelet hiljaista Köydenpunojankatua ja yhtäkkiä huomaat saunan lauteilla istuvan Erika Vikmanin – tai siis hänen nukkekaksosensa, yllään pinkki lateksimekko, huuli kurtussa kuin valmiina laulamaan ”Cicciolina” vaikka heti. Vieressä vitsikäs vöyriläistriio KAJ, kullakin kolme eri pukua – kaikki kasattu kierrätyskankaasta ja kotikutoisesta rakkaudesta. Ja tietenkin, siellä on Arja Saijonmaa, tuo viisulavojen grand old lady, joka tuntuu kuuluvan kansalliseen DNA:han yhtä vahvasti kuin kesämökit ja torikahvit.

Jos et näe sitä mielessäsi, kuvittele Twin Peaksin tunnelma ristittynä Mummo Ankan viikkolehteen – lisättynä lusikallinen karaokea ja mutteri suomalaisesta talkoohengestä. Se on vähän absurdi, vähän nostalginen ja täysin vastustamaton.

Kädentaidot keskellä kulttipoppia

Näitä nukkeja ei ole tehty vain näytettäväksi – ne on tehty jaettavaksi. ”Ihmisiä ilahduttamaan,” Maarit sanoo. Monet kyläläiset, erityisesti lapsiperheet, kiertävät vuosittain nukkejen kautta, kuin olisivat pyhiinvaelluksella suomalaisen viihteen temppeleille.

Ja kyllä, pari vihki itsensä viime kesänä nukke-Käärijän läsnäollessa. Tämä ei ole vain harrastus – tämä on elämäntapa. Kun Windows95man istui katuvarressa farkkushortseissaan koko kesän, hän ei ollut yksin. Hän oli osa kansanrunoutta, joka tapahtuu teipin ja pikkusaksien kautta.

• Tyynyt muuttuvat käsivarsiksi
• Muovipussit taipuvat kengiksi
• Vanhat huivit heräävät henkiin uusina rooliasuina

Tänä vuonna pariskunnan koti oli ennemmin työmaa – ja olohuoneen matolle ilmestyi muistutus siitä, että hulluus ja rakkaus eivät ole kaukana toisistaan. Joskus ne ovat vain harsoliinilla kiinni.

Skandinaavista popkulttuuria folk-trashionin kautta

Kristiinankaupungin viisunuket ovat kuin kierrätyskulttuurin ja meemikulttuurin kohtauspaikka. Jos Ikea tekisi Eurovisionversiot ompelusetistä, se näyttäisi tältä. Materiaalit ovat halpoja, mutta tunne aito.

Tämä projekti on kuin lempeä viesti siitä, että suomalaisessa viihteenkulutuksessa on tilaa käsintehdylle, hitaalle ja yhteisölliselle. Ei aina tarvita lasershow’ta ja shownumeroa.

1. Villatakki muuttuu KAJ:n olkapääksi
2. Vanha peruukki saa uuden elämän Arjan kutreilla
3. Pitsiliina päätyy mekoksi Erika Vikmanin nukkelle

Ja kaikki tämä tehdään rakkaudella.

“Tämä ei ole irvikuva – Erika on oikeassa elämässä vielä kauniimpi”

Noora sanoo tämän vähän naurahtaen, mutta vakavasti. Kukaan ei yritä pilkata tai tehdä halpaa parodiaa. Nuket eivät ole täydellisiä – eivät edes lähelle – mutta juuri siinä on pointti. Ne ovat täynnä sielua ja tunnetta.

Jokainen vino hartialinja kertoo tarinan siitä, että vaikka materiaali vaihtuisi vuosien mittaan, rakkaus aiheeseen on pysyvää. Ihmiset tuovat lahjoituksena vanhoja vaatteita, pitsiliinoja ja jopa kokonaisia asuja. Yhden KAJ-jäsenen puku tuli paikalliselta fanilta, joka halusi osallistua projektiin. Tällainen yhteisön rakkaus ei synny ostamalla – se syntyy jakamalla.

Entäs jos Suomi voittaa?

Jos meidän viisuedustajamme tänä vuonna nappaisi voiton, selviää, että pokaali pitäisi viedä perille asti. Toki – mutta kuten Maarit myhäilee, “se pitää olla tehty pahvista ja päällystetty foliolla.” Tietenkin.

Kristiinankaupungin nukeissa ei ole kyse vain Euroviisuista. Kyse on siitä, mitä syntyy, kun yhteisö, popkulttuuri ja vilpitön hupsuttelu kohtaavat. Kädestä käteen, sydämestä sydämeen – ilman karsintakierroksia.

Tässä projektissa ei tavoitella kilpailumenestystä. Tavoitellaan iloa. Ja ehkä siksi, juuri siksi, tämä hullu, höperö ja hurmaavan omituinen perinne on yksi niistä asioista, joka tekee Suomesta… no, Suomen.

Ja jos tätä kaikkea pitäisi kuvata yhdellä lauseella? Se olisi tämä: käsinrakennettua rakkautta – glitterillä koristeltuna.

— Kirjoittanut: Hertta Laakkonen
(Se glitterin alta asioita tarkkaileva kynä, joka ei pelkää myöntää, että muutama askartelusilmä on saattanut jäädä kiinni poskiliimaan.)