Nasrinin ääni kertoo hiljaisista huudoista – dokumentti paljastaa vaietut totuudet ja toivon voiman
Kuvitellaan hetki: tavallinen arkipäivä Turussa. Kadulla kävelee nuori nainen, sylissään pieni lapsi. Hän etenee hiljaisesti, kielitaidoton mutta ei äänetön. Hänen sisällään kytee tarina, joka alkoi Ateenan tummissa kujissa — tarina, jonka ei koskaan olisi pitänyt tapahtua, mutta jota hänen ei enää tarvitse kertoa yksin.
Nasrin Ebrahimin elämä ei ole fiktiota. Se voisi olla pakahduttava kertomus romaanin sivuilla, mutta se on totta — ja juuri siksi se koskee. Vasta 13-vuotiaana Nasrin pakotettiin naimisiin miehen kanssa, joka oli hänelle pelkkä nimi ja sopimus. Rakkaus ei asu siinä maailmassa, jossa tyttöjen kohtalot sinetöidään kauan ennen kuin he ehtivät tavata kouluun tai uneksia tulevaisuudesta.
Tuore dokumentti, Nasrin’s Voice, ei peittele mitään. Se ei yritä sirommin muotoilla silminnäkijöiden kertomuksia – se kaivaa ne esiin, raakana ja rehellisenä. Elokuvantekijä Kaisa Rastimo tekee tässä sen, minkä monet pelkäävät tehdä: hän nostaa katseen sinne, minne yleensä katsomme pois.
Me suomalaiset haluamme uskoa, että elämme oikeudenmukaisessa, tasa-arvoisessa maassa. Että meillä kukaan ei jää järjestelmän ulkopuolelle. Mutta sitten tulee tarina kuin Nasrinin, joka tekee selväksi: vaikka lakikirjat ovat kunnossa, todellisuus unohtaa usein ne, joilla ei ole ääntä tai ymmärrystä vaatia paikkaansa.
Nasrinin ääni on nyt kuuluva – ja polttavan selväksi käy, että se on ääni, joka tarvitsee tulla kuulluksi.
Tarina selviytymisestä
Vain vuotta myöhemmin siitä kun Nasrin oli pakotettu avioliittoon, hän oli jo raskaana. Pian sen jälkeen hän pakeni pelko sydämessään Eurooppaan, mukanaan pieni lapsi ja hahmoton toivo paremmasta elämästä. Mutta turvallinen maa ei automaattisesti tarkoittanut turvaa. Täälläkin järjestelmä petti – hitaasti, vaimeasti, mutta peruuttamattomasti.
Kun Nasrin halusi erota miehestään, mies ei suostunut päästämään irti. Hän kaappasi heidän lapsensa. Dokumentin yksi pysäyttävimmistä hetkistä tapahtuu lakitoimiston hiljaisessa huoneessa, kun Nasrinin ääni sortuu kyyneleisiin. Se ei ole näytelty kohtaus. Se on tosielämän shokki, eikä sen tarvitsekaan olla mitään muuta.
Kaikki äänitehosteet, musiikit ja hitaat kameraliikkeet ovat tässä elokuvassa tarpeettomia. Nasrinin äänessä on jo kaikki: kipu, pelko, mutta myös toivo.
Ei vain yhden naisen tarina
Nasrin’s Voice ei kerro vain yhdestä naisesta, vaan kertoo hiljaisesta huudosta, jota lukemattomat naiset ympäri Eurooppaa – myös täällä Suomessa – kantavat mukanaan.
Silti Nasrinin tarina ei ole yksinomaan kertomus uhrista. Se on kehityskaari, jossa tyttö kasvaa sankarittareksi. Hän ryhtyy opiskelemaan, selvittää oikeuksiaan ja haastaa omat rajansa – sekä järjestelmän.
- Hän ei jäänyt hiljaiseksi.
- Hän päätti puhua.
- Hän vaati oikeutta – itselleen ja muille.
Kun nainen, jonka elämä on alusta asti ollut vaientamista, saa viimein äänensä kuuluviin, se ääni ei jää kuulumatta.
Patriarkaatin varjot
Dokumentissa näkyy myös se, miten eri tavalla naisiin ja miehiin edelleen suhtaudutaan – varsinkin kulttuureissa, joissa patriarkaaliset rakenteet elävät sitkeästi.
- Miehelle annetaan lupa hallita, vaatia ja uhkailla.
- Naisilta odotetaan alistumista, vaikenemista ja sopeutumista.
Mutta Nasrin ei enää alistu. Hän kieltäytyy hiljenemästä.
Katso, kuule, muutu
Dokumentti ei jätä kylmäksi – eikä sen pidäkään. Tämä ei ole keskiviikkoillan kevyttä katsottavaa. Tämä on:
- Muistutus.
- Herättely.
- Pyyntö kuunnella.
Lopusta ei paljasteta liikaa, sillä se ansaitsee katsoa itse. Mutta sen voi sanoa: kun Nasrin pääsee ääneen – ihan kunnolla, omilla ehdoillaan – se ei tunnu päätökseltä. Se tuntuu alulta.
Nasrin’s Voice on elokuva, joka ei kumartele. Se katsoo silmiin ja sanoo: “Katso nyt. Et voi enää teeskennellä, ettet nähnyt.” Se vaatii meitä kuuntelemaan – ja ottamaan vastuun siitä, mitä kuulemme.
Ja juuri siksi se on tarina, joka pitää nähdä.
— Leena Kaukovaara, journalisti, kasvattaja ja äänten etsijä
